29.07.2026
Viimeinen Solifer
Teksti ja kuva: Arttu Lustig
Katselin itseäni ilman paitaa peilistä. Totta se oli: minusta oli tullut oikein potra poika. Sellainen mummun suosikki lapsenlapsi. Hyvä poika, joka on pöydässä eka ja pöydässä vika. Ruokaa aina otetaan lisää, kun mummu tarjoaa, ja senkin jälkeen vielä otetaan yksi santsi lautaselle. Jälkiruoka nautitaan antaumuksella ja myöhemmin kettukarkki suussa kuunnellaan kaikki mummun tarinat.
Jo aikaisemmin syksyllä lääkäri oli jo vihjannut, että olen läski. Ei ihan näillä sanoilla, vaan pari kiloa voisin pudottaa. En juuri korviani lotkauttanut lääkärin ilkeämielisille puheille. Harrastin joka viikko pari kertaa liikuntaa sählyn ja painonnoston parissa. Tosin tunnustettava on, että uutena harrastuksena oli tullut kokeilla kaikki paikkakunnan pizzeriat ja nakkikioskit menuineen.
Hiljalleen minuun oli juurtunut keski-ikäinen tapa mennä matka kuin matka autolla. Tämä oli tyylikysymys. Harrastin arkiliikuntaa kävelyn muodossa ehkä kerran kuukaudessa. Kaikki kaupassa käynnistä harrastuksiin menemisen osasin perustella ja suunnitella autolla kuljettavaksi. Saatoin jopa uhrata aamun kahvimaidon, että ei tarvitsisi kilometrin verran sitä varten kävellä.
Niin kuin sanotaan, että vatsalihakset tehdään ruokapöydässä, mutta minun pömppövatsa on valmistettu Kia Ceed:isä istuen. Kaipasin muutosta. Olin kuitenkin vielä täysin liikkumiskykyinen aikuinen, jolle ei ole perusteltua elää elämää istuen ja maaten. Ehkä jos kävely ei kiinnosta, niin voisi sentään pyöräillä lähimatkat. Keittiön pöydällä lojui toista viikkoa käteistä 40€, jotka olin saanut myytyäni vanhat kesärenkaat. Menin internetin selaamaan kirpputoreja. Siellä tuli vastaan vihreä Solifer Retro hintaan 40€. Pyörässä ei ollut vaihteita sähkövatkaimista puhumattakaan. Pyörä oli juuri sellainen kuin pyörä oli alunperin tarkoitettukin: pelkkää korkealla polkemista. Niin sanottu naisten malli. Naisten mallinkin halusinkin. Teini-iässä sattui kevyt pyöräilyonnettomuus alamäessa, yllättävä tipahtaminen penkiltä eteenpäin, jonka jälkeen olen suosinut naisille suunnattuja polkupyöriä.
Olin jo unohtanut miten rentouttavaa pyöräily oli. Lapsena ja nuorena pyöräilin kaikkialle, minne vain kymmenen kilometrin säteellä. Vaivatonta ja helppoa ilman, että olisi riippuvainen toisten aikatauluista. En muista, että tästä olisi jäänyt mitään erityistä tunnejälkeä, koska pyöräily oli vain käytännön sanelema juttu.
Nyt pyöräily addiktoi heti. En pelkästään pyöräillyt kauppaan, vaan matkasin pitkin maalaiskaupungimme teitä ihan vain puhtaasti pyöräilyn ilosta ja nauttien valoisista kesäilloista. Yksivaihteinen mummopyörä ei tosin kulje kovin suuria nopeuksia, mutta minulla ei ollut kiire minnekään kesällä eikä myöskään ollut tarvetta saada pyörästä liikunnallista vastetta. Maisemat vaihtuvat huolettoman hitaasti.
Pyöräillessä hiukan ymmärsin myös kauramoottoreilla eteneviä spandex-housuisia ystäviämme maanteiden laidassa autojen seassa, vaikka vieressä olisi heille erityisesti suunnattu pyörätie. Pyörätiet ovat ainakin täällä hirveässä kunnossa. Asfaltin halkeamat on vain ylimalkaisesti täytetty bitumimassalla. Pyöräteiden palapelimäinen epätasaisuus on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, ja ymmärrettävästi pidemmän päälle hermoja repivää tärinää.
Keskustelu
Ei kommentteja
