23.06.2015
Minä, F1 ja Räikkösen visio
Teksti: Arttu Lustig
Kuva: Arttu Lustig / Maija Härö
Faniutumiseni formuloita kohtaan alkoi ollessani jo alakouluikäinen. Eräänä sunnuntaisena aamuna heräsin ja avasin huoneeni television F1-kisan ollessa käynnissä. Olin siltä istumalta myyty autourheilun kuninkuusluokalle. Seurasin kuin hypnotisoituna Mika Häkkisen ajamista ja tunsin kuinka Häkkisen ajamisessa oli kyse jostain elämää suuremmasta. Mika Häkkisen joviaali luonne ja punavalkoinen kilpuri iskostivat pienen pojan mieleen ajatuksen: Häkkinen ja Formula 1 olivat asioita, joista olisi parempi pysyä ajan tasalla. Muutaman vuoden jouduin odottamaan vääjäämätöntä, kunnes lopulta pääsin tuulettamaan Mika Häkkisen ensimmäistä mestaruutta Matti Kyllösen huudon päälle.
Häkkinen meni ja Räikkönen tuli. Räikkönen on luonteeltaan Häkkisen vastakohta: introvertti ja analyyttinen, kun taas Häkkinen nollasi tilanteet huumorilla. Tosin muistan kisan, jossa Häkkisen huumori loppui epäonnistumisen jälkeen ja Häkkinen itki radan ulkopuolisessa puskassa. Se oli hyvin koskettava hetki. Räikkösessä ilmenee täydellisesti huippu-urheilun pyhä kolminaisuus, jossa laji, lahjakkuus ja visio kohtaavat saumattomasti. Byrokratia-Suomessa, virallisessa Suomessa Räikköselle ei annettaisi suurempaa jakoa. Paperilla hän olisi kerran luokalleen jäänyt espoolaismies, joka on keskeyttänyt ammatillisen koulutuksen. Elämän sisältönä olisivat vaihtelevat työttömyysjaksot sekä työllistyminen erilaisiin hanttihommiin. Ferrarin kyytiin voisi päästä vain televisiosarjojen, elokuvien ja silmät kiinni haaveilun kautta.
Ilmeisesti osana Räikkösen visiota on keskittyä vain olennaiseen välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä ympärillä muuten tapahtuu. Räikkönen on puritaani, jota ympärillä olevat houkutukset eivät hämää. Tämä on tehnyt Räikkösestä F1-sarjan vastarannan kiisken. Muodollisuudet hoidetaan muodollisesti, muuten ajetaan ja tehdään työtä auton eteen. Räikkönen on myös mies, joka pystyy ottamaan iskun tai pari vastaan, ja jatkamaan siitä mihin jäi. Olen Räikkösen kanssa samaa ikäluokkaa ja samalta seudulta. Ymmärrän hänen visionsa. Koskaan ei luovuteta, koskaan ei olla tyytyväisiä eikä koskaan valiteta. Tällä asenteella on monta miestä niin nostettu kuin kaadettukin.
Vaikka Räikkönen on legenda ja suurten tarinoiden kirjoittaja, on hän laskeva tähti ja kehäraakki. Valtteri Bottas on moderni kilpa-ajaja. Bottas, Räikkösen ja Häkkisen tapaan, sementoi nopeasti itsensä autourheilun eliittiin. Ulkomaiset toimittajat ovat jo pohtineet hänen olevan tuleva maailmanmestari. Itse en ole vielä osannut ottaa Bottasta omakseni. Bottas on liian tuore. Bottas on myös simulaattorimies. Nuoruudessani simulaattorit olivat pikseleitä täynnä ja koneet jumittivat sekä latasivat koko ajan. Siitä traumasta on vaikea päästä yli. Tämän takia minun on vielä toistaiseksi vaikea luottaa mieheen, joka pystyy nojautumaan luontaisesti sekä teknologiaan että ajamiseen.
Haluaisin osallistua Formula 1 –kisaan. En tieteenkään kuskina. Ei kukaan jääkiekkofanikaan olisi niin hölmö, että edes haaveilisi pelaavansa maailmanmestaruusfinaalissa. Haluaisin olla selostamossa. Olen monesti antanut tilanteista tarkempia ja osuvampia analyyseja kuin itse selostajat (jopa muiden kuin itseni mielestä). Mielelläni jakaisin viisauttani suuremmallekin yleisölle. Ongelmana tietenkin on, että olen oppinut lähes kaiken formuloista näiltä selostajilta, joiden paikalle haluaisin istua. Vielä suurempi ongelma on käyttäytymiseni kisaa seuratessa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän kisojen seuraamiseen ovat tulleet olennaisesti mukaan kovaääniset ähkäisyt sekä eläimelliset kiljahdukset. Tarvitsisin oman napin, jolla tuottaja voisi kontrolloida ääneni pääsyä lähetykseen. Tosin pelkään, ettei ilmeestäni voi nähdä onko suustani tulossa eläimellinen kiljahdus vai veitsenterävä analyysi. Myös tämän takia on parempi, että jätän selostukseni kotoisan kisakatsomon riesaksi.
Keskustelu
Ei kommentteja
