Jyväskylä-Hämeenlinna-Jyväskylä

Viime viikon lauantaina tuli istuttua urakalla Polon ratissa, kun käytiin mieheni sukulaisen häissä Hämeenlinnassa. Häihin olivat lähdössä myös mieheni vanhemmat, eikä vielä aamullakaan ollut tietoa, millä autolla matkaan lähdettäisiin.

Ilmoitin jo etukäteen, että matkaan on lähdettävä autolla, jota minäkin saan ajaa. Yleensä pidemmät reissut on tehty mieheni isän 80-lukulaisella mersulla, mutta koska isä ei halua päästää ketään muuta (mukaan lukien mieheni) sen rattiin, olivat vaihtoehdot jäämässä mieheni äidin Nissan Almeraan ja meidän Poloiseemme. Olin aika varma että Almeralla lähdettäisiin, mutta niinpä vain mieheni äiti ilmoitti, että mennään Pololla jos minuun on kerran päästävä ajamaan. En valittanut! Almeralla on ihan ok ajaa, mutta kyllä mä silti paljon mieluummin oman Poloisen ratissa istun. Ja minun ongelmanihan ei ollut se, miten rullalla takapenkkiläiset joutuivat istumaan. Näistä kolmesta autosta kun Polo on kuitenkin se kaikista pienin...

Jos olisin etukäteen tiennyt, että Pololla lähdettäisiin, olisin voinut laittaa takarenkaisiin täyden lastin paineet. Normaalisti takarenkaissa on painetta 2.0 bar, mutta täydellä lastilla 2.8 bar. Sen verran iso ero, että varmaan näkyisi polttoaineen kulutuksessakin.

Menomatka

Suunnitellessani reittiä Jyväskylästä Hämeenlinnaan en edes ajatellut muuta mahdollisuutta kuin Tampereen kautta ajamista. Myös Eniron reittipalvelu oli sitä mieltä, nopeinta olisi kulkea Tampereen kautta. Yllätyksekseni nopein reitti oli lähes 40 km pidempi kuin lyhin Eniron tarjoama reitti, jota noudattamalla Jämsän liikenneympyrässä olisi pitänyt valita Lahden suunta Tampereen sijasta. Aikaeroa nopeimmalla ja lyhimmällä reitillä oli reilu 10 minuuttia. Vaikka aikaero ei ollut hirveän suuri, päätin joka tapauksessa valita Tampereen kautta ajamisen, koska se tuntui hyvin selkeältä ja olisi varmasti isoja teitä.

Miten 40 km pidemmän matkan voi ajaa 10 minuuttia nopeammin kuin lyhyemmän reitin? Asia selvisi, kun Tampereen jälkeen päästiin moottoritielle 3/9. Sitä pitkin sai ajaa 120 km/h aina Hämeenlinnaan saakka. Ei tullut mieleenikään että moottoritie olisi noin pitkä ja sitä saisi ajaa noin kovaa. Jyväskylässä kuuden kilometrin pituisella moottoritiellä Tourulasta Vaajakoskelle saa ajaa ensin 80 km/h ja parin kilsan jälkeen sitten 100 km/h. 60 kilometrin matkan Tampereelta Hämeenlinnaan sai ajaa kunnon rännissä, kun taas meidän pikku motarimme on lähinnä kapealla viherkaistalla ja kaiteella erotettu 2+2-kaistainen tie. Moottoritiellä Jyväskylästä pohjoiseen onkin sitten jo enemmän suuren maailman tuntua, mutta sitä en ole ajanut juuri lainkaan, joten tuo yllä mainitsemani pätkä tosiaan kuvaa käsitystäni moottoriteistä!

Tulostin töissä sopivat reittikartat Hämeenlinnassa ajoa varten. Eniron kartat eivät ole tulostettuna maailman selkeimpiä, joten tulostin kartat Live Maps -palvelusta ja piirsin niihin tussilla Eniron tarjoaman reitin. Sen verran piti luottaa itseeni, etten piirtänyt Eniron Vanajan kirkkoon tarjoamaa reittiä Helsinki-Tampere-valtatieltä Turun valtatielle. Eniro ei nimittäin tajunnut, että Lateen päin kääntymistä varten tielle olisi toinenkin erkanemiskaista, vaan sen mielestä olisi tehtävä U-käännös heti Turun valtatielle pääsyn jälkeen. Katsokaa vaikka itse nopeamman reitin linkistä.

Loppujen lopuksi olisimme voineet hyvin ajaa hitaampaakin reittiä, sillä olimme kirkon pihassa 45 minuuttia ennen vihkitilaisuutta. Eipähän ainakaan myöhästytty. :)

Ehdin kuvata kirkkoakin, kun olimme paikalla niin ajoissa. Oli muuten oikeasti hieno!

Kirkonmenojen jälkeen juhlat jatkuivat Wisahovissa, jonne oli muutaman kilsan ajomatka kirkosta. Olin tulostanut selkeän kartan kirkosta sinne - ainoastaan eka tienpätkä puuttui, koska kuvittelin osaavani ajaa ilman ohjettakin takaisin Turun valtaväylälle. Olisinkin osannut, mutta tyhmänä en kääntynyt sille tielle mille meinasin vaan seurasin mieheni ohjeen mukaan muita autoja, jotka letkassa ajoivat suoraan jollekin teollisuusalueelle... Huomattuani muiden autojen eksyneen, tein tuohtuneena pikaisen uukkarin ja palasin sille reitille mille pitikin.

Paluumatka

Suunnittelimme, että takaisin Jyväskylään olisi fiksua lähteä 18-19 maissa, jotta olisimme vielä suhteellisen ajoissa kotona. Eihän juhlista ollut mitään mahdollisuutta lähteä niin aikaisin, vaan pääsin starttaamaan Polon vasta reilusti yhdeksän jälkeen. Päivän kaunis sää oli muuttunut illan kuluessa lähes kaatosateeksi.

Meinasin ajaa paluumatkan lyhempää reittiä, mutta säästä ja pimeästä johtuen valitsin Tampereen reitin, jolla olisi taas se kunnon ränni ekat 60 kilsaa ja Tampereelta Jämsään päin puolestaan hirviaita. Ajattelin myös että moottoritie olisi valaistu koko matkalta, mutta se oli toiveajattelua.

En usko, että uskaltaisin ajaa pimeällä ihan täyttä 120 km/h, vaikka olisi kuinka leveä tie. Nyt kun satoi vettä ja sitä jäi tiellekin kunnolla, piti nopeus tiputtaa välillä 80 km/h:iin, sillä pelotti vähän että auto joutuu vesiliirtoon. En ollut ainut, joka ajeli sateessa hiljakseen, sillä ohittajia ei ollut hirveämmin. Sitten kun sade välillä hellitti ja tie ei enää lainehtinut, pääsin jo ohittelemaankin joitakin autoja.

Pimeää...

Pimeällä ajaminen on paljon työläämpää kuin valoisalla, koska saa olla koko ajan skarppina valojen käytöstä. Pitää yrittää olla häikäisemättä muita mutta silti pitäisi nähdä itse mahdollisimman hyvin. Moottoritiellä oli leveä keskikaista, enkä oikein tiennyt, olisiko siinä ajaessa pitänyt vaihtaa lyhyille valoille vai ei, kun tuli autoja vastaan. Suurimmaksi osaksi vaihdoin, mutta välillä en. Vastaantulijoistakaan ei oikein voinut vetää mitään johtopätöstä, kun osa piti pitkät päällä ja osa ei. Mitenkään hirveän pahasti en päässyt missään vaiheessa ain akaan häikäistymään.

Pimeällä on tosi ärsyttävä ajaa lyhyillä valoilla. Ei meinaa nähdä mitään. Olikin kiva, että muuta liikennettä ei olut hirveästi, sillä siten pystyin jättäytymään etäämmälle edessä ajavasta ja käyttämään pitkiä.

Ihan hirveästi en tykkää myöskään siitä, että takana ajaa joku lähellä. Lyhyet valot häikäisevät yllättävän paljon. Taustapeilin saa yöasentoon, mutta sivupeilejä ei. Kun tuli ohituskaistoja, hidastinkin nopeutta tarkoituksella, jolloin takanaolijat saivat mennä menojaan ja minä sain jäädä ajamaan ylhäiseen yksinäisyyteeni.

Mitään ihmeempiä törttöilijöitä matkalle ei osunut ja se oli hyvä se. Sumuvalo-sankareita nyt riittää niin paljon, että niitä ei lähde mitenkään erittelemään. Yhdestä autosta jäimme mieheni kanssa väittämään, että oliko siinä päällä myös takasumuvalo. Minusta oli, sillä punainen valo loisti niin kirkkaana, kun se meidät ohitti. (Saako taka- ja etusumuvalot päälle erikseen..?) Testailimme tästä hyvästä myös Polon takasumuvaloa, joka todellakin valaisi taaksepäin. Kun ohitti joitain liikennemerkkejä, ne vain hohtivat punaisen sävyissä. Takasumuvalo on siis todella kirkas.

Paha asia paluumatkassa oli huomata, kuinka keskittyminen meinasi aina välillä herpaantua. Kyllähän sitä kaasua painaa ja rattia kääntää, mutta valojen käyttö oli toinen juttu. Muutaman kerran unohdin pitkät päälle ja pari vastaantulijaa vilkuttelikin minulle siitä hyvästä ja yhtä vilkutusta mä en edes huomannut. Ja muutaman kerran taas unohdin laittaa pitkät takaisin päälle. Ei näin...! Jämsässä pidettiin pieni jaloittelutauko, jonka jälkeen päädyin jälleen takaisin rattiin, koska mieheni ei halunnut ajaa.

Paluumatkalla ajettiin myös kertaalleen harhaan, kun mieheni käski kääntymään Keljonkankaalle, kun luuli sen jo olevan Keljon risteys. Ainakin se aiheutti hieman vipinää ja vaihtelua tasaiseen ajoon, kun päädyimme tuntemattomalle tielle (joka kartasta tarkistettuna oli näköjään vanha nelostie) ja piti ola skarppina että pääsee takaisin ysitielle. Jonkin aikaa siinä ajettiin ja yksien liikennevalojen jälkeen päästiin taas liittymän oikealle tielle.

Pidän kovasti autolla ajosta, mutta kuusi tuntia ratin takana yhtenä päivänä oli vähän liikaa jopa minulle. Ainakin, kun paluumatkan ajankohta oli niin myöhäinen.