20.11.2018
Jarrupalat
Teksti ja kuva: Arttu Lustig
Uuden autoni jarrut vinkuivat pahasti. Se oli äänimerkki loppuunkuluneista jarrupaloista, mutta myös kutsuhuuto. Ensisijaisesti äänimerkki vaihtamaan jarrupalat, mutta myös minulle signaali mahdollisuutena siirtyä korjaamojen tiskeiltä norkumasta itseohjautuvaan toimintaan autonhuollon suhteen. Rahani olivat nimittäin lopussa törsättyäni ne kaikki tähän uuteen autoon.
Päätin siis vaihtaa jarrupalat itse pitääkseni talouttani paremmin tasapainossa. Katsoin internetistä muutaman jarrupaloihin liittyvän opastavan videon, tein listan tarvittavista työkaluista ja lähdin tarvikeostoksille.
Varaosaliikkeessä ihailin muutaman ylimääräisen tovin tarjollaolevia työkaluja samalla, kun kuuntelin salaa myyjien ja asiakkaiden keskusteluja. Keräsin työkaluja listani mukaan ja menin jonottamaan tiskille. Saatuani lopulta uudet jarrupalat ja tarvittavat työkalut haltuuni totesin, että rahaa säästääkseni olisi kannattanut jarrupalat vaihdattaa korjaamolla. Järkeilin ostokset sijoitukseksi tulevia säästöjä varten.
Ajoin autoni pihani tasaisimpaan kohtaan, asettelin saksitunkin paksun vanerilevyn päälle ja veivasin autoa kohti taivasta sieluni kyllyydestä. Auto nousi ilmaan kuin hidastetussa filmissa samalla, kun tasaisin väliajoin kurkin oliko rengas vielä irronnut maasta. Lopulta arvioin eturenkaan olevan tarpeeksi korkealla ja asettelin autopukin varmistamaan työskentelyn turvallisuuden. Irrotin renkaan, katsoin vielä uudestaan ohjeistavan videon ja kertasin mielessäni näkyvillä olevat osat.
Jarrusatulan ruuvit oli tiukassa, mutta oikea määrä punaa naamalla ja vaaleutta rystysissä sai uriin liikettä ja jarrusatula lopulta lepäsi tukena toimivan pahvilaatikon päällä. Työ eteni hiljalleen ratkoessani työvaihe työvaiheelta ja kahvitaukoilla uurastusta rytmittäen. Ilta jo hiukan hämärtyi, kun annoin itselleni luvan kiinnittää renkaan paikoilleen ja samalla todeta toisen puolen jarrupalojen olevan valmiina ajoon.
Aamun sarastaessa naapureiden sälekaihtimien raoista pilkistävistä katseista välittämättä aloitin toisen puolen työstämisen. Olin voitonvarma, koska edellinen puoli oli jo valmis ja tietäisin nyt viisaampana mitä edessä olisi. Edellisen päivän onnistumisen ilo ja uuden löytämisen riemu sulivat nopeasti auringon kivutessa korkeammalle. Myskinen kilvoittelu metallin kanssa haihtui sumun mukana auringonsäteiden saattelemana ja takaa paljastui räikeä työläisvitutus, jossa ajatusten tasolla niin osia, työkaluja kuin työskentelypaikkaakin arvioitiin lauseilla, jotka olivat suurimmaksi osaksi rakentuneet kirosanojen ja adjektiivien varaan.
Saksitunkin raivokas veivaaminen ja jämähtäneiden liukutappien väänteleminen naama punaisena oli kipeytynyt vasemman käden ranteesta olkapäähän. Jokainen asento kädelle oli väärä ja kivulias. En voinut kuin ottaa ylimääräisen tauon, vaikka mieli olisi halunnut saattaa projektin loppuun. Menin sisälle ja pesin kädet tiskialtaalla astianpesuaineella, koska olin joskus lapsena nähnyt isänikin tekevän niin auton korjaamisen jälkeen. Istui likaiset vaatteet päällä nojatuolissa tuijottaen tyhjyyteen ja kuunnellen jääkaapin pitämää hiljaista hurinaa. Lasillinen vettä, asperiini ja pienet päiväunet helpottivat kipua kädestä sen verran, että tunsin olevani valmis saattamaan aloittamani urakan loppuun asti.
Auto lopulta seisoi omilla renkaillaan piilottaen uudet jarrupalat taaksensa. Pienen koeajon jälkeen olin vaikuttunut kokonaisuudesta. Jarruthan toimivat ja vielä ilman vinkumista. Nostin kättä lippaan autoni vieressä niin itselleni kuin autollenikin tietäen, että vain katsastusmies tulisi ensimmäisenä tietämään totuuden, siitä mitä olin juuri tehnyt ja kuinka hyvin.
Sisälläni nousi samointein halu ottaa uusintaottelu autoani vastaan. Enää ei painanut arat polvet, kädet rampauttavat kipu, naarmuille kolhiintuneet kämmenselät tai talouslaskelmat. Ensin vain pitäisi löytää autosta uusi vika.
Keskustelu
Ei kommentteja
